JUTUT Forssa

Forssalainen Anneli oli lähellä, kun Tšernobylissa räjähti – Neuvostoviranomaisten systemaattinen salailu puistattaa yhä

Kiovassa keväällä 1986 työskennellyttä Anneli Strömmeriä puistattaa edelleen jokaisena Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vuosipäivänä.
Anneli Strömmer suunnittelee Kiovan aikaisten työkavereidensa kanssa tapaamista ensi kesäksi.
Anneli Strömmer suunnittelee Kiovan aikaisten työkavereidensa kanssa tapaamista ensi kesäksi.

Vuoden 1985 lokakuussa forssalainen Anneli Strömmer ja kymmenet muut suomalaiset lähtivät töihin Lemminkäisen rakennustyömaalle Kiovaan, silloiseen Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Työt ja aika kuluivat normaaliin tapaan, kunnes seuraavan vuoden huhtikuun 26. päivänä tapahtui jotakin.

– Se oli lauantaipäivä ja yhtäkkiä kaduilla oli hirveästi armeijan kuorma-autoja, ja ajattelimme, että nyt on syttynyt sota. Mitään ei kerrottu, ja kun joku kysyi työmaan tilaajan edustajalta, mitä on tapahtunut, tämä vältteli ja totesi vain, että jotakin pientä, työmaaruokalassa työskennellyt Strömmer kertoo.

Joku paikallinen puhui kavereilleen jostakin suuresta onnettomuudesta. Pieniä tiedon- tai juorunmurusia saattoi kuulla sieltä täältä, jos oikein yritti.

– Osa porukastamme lähti ajamaan kohti vajaan sadan kilometrin päässä sijaitsevaa Tšernobylin ydinvoimalaa, mutta heidät käännytettiin takaisin. Tiistaiaamuna ruotsalainen toimittaja soitti ja kertoi, että teillä on siellä ydinsaastetta. Että Tšernobylissa on tapahtunut räjähdys.

Finnairin evakuointilento haki suomalaiset torstaina kotimaahan.

– Lentokentällä jouduimme allekirjoittamaan paperin, jossa vakuutimme olevamme hyvässä kunnossa ja ettei meillä ole mitään vaatimuksia Neuvostoliittoa kohtaan.

Säteilytaso ei huolestuttava

Suomessa Ukrainasta saapuneet Lemminkäisen työmiehet ja -naiset tutkittiin vapun jälkeisellä viikolla Säteilyturvakeskuksessa ja Työterveyslaitoksessa.

– Meidät laitettiin esimerkiksi sellaiseen istuma-ammetta muistuttavaan laitteeseen, joka tuntui ahdistavalta, Anneli Strömmer kertoo.

Tutkimusten mukaan työporukan säteilytaso ei ollut huolestuttava. Kaikki eivät suostuneet enää palaamaan Kiovaan, mutta suurin osa lähti takaisin toukokuun puolivälin tienoilla.

– Tuntuuhan se oudolta, että meidät päästettiin takaisin Kiovaan, mutta kai siinä ajateltiin, että vaaraa ei ole.

Paluu aavekaupunkiin

Kiovassa oli tyhjää, se oli aavekaupunki.

– Ei siellä ollut juuri muita kuin me hullut suomalaiset. Paikalliset olivat lähteneet joukolla pakoon, ja paljon muuta elämää ei ollut kuin ne kuorma-autoilijat, jotka pesivät katuja yötä päivää.

Kaupatkin olivat tyhjentyneet.

– Eräänä päivänä ajattelin valmistaa työporukalle kaalikeittoa, mutta koko Kiovasta ei löytynyt edes kaalia.

Rakentajien tuli pitää rinnassaan vuoden 1987 alkuvuoteen saakka Säteilyturvakeskukselta saatuja pieniä laitteita, filmidosimetrejä, jotka mittasivat ulkoista säteilyä.

– Niitä sitten lähetettiin säännöllisesti Suomeen analysoitaviksi. Taisivat ne lätkät mennä joskus sekaisinkin.

Osa sairastui

Lemminkäisen Kiovassa olleiden työntekijöiden altistusta tutkittiin, samaten kuolleisuutta. Syöpää löytyi 2,7 kertaa enemmän verrattuna muuhun vastaavan ikäiseen suomalaisväestöön.

– Yksi mies työporukastamme kuoli syöpään noin vuoden kuluttua ydinturmasta, kaikkiaan tiedän ainakin neljän Kiovassa olleen rakentajan sairastuneen ja menehtyneen. Sitä ei voi tietää, onko näillä sairastumisilla ja kuolemilla yhteyttä Tšernobylin onnettomuuteen, Anneli Strömmer sanoo.

Strömmeriä puistattaa edelleen aina ydinvoimalaonnettomuuden vuosipäivänä.

– Se puistattaa, miten neuvostoviranomaiset aluksi salasivat asian meiltä ja koko maailmalta.