Puoliso Martta on Ville Kurjelle tärkein ihminen ja suurin apu vaikeassa elämäntilanteessa.
JUTUT Forssa

Huumeisiin retkahtaneelta Villeltä vietiin tärkeät kipulääkkeet: ”Seurausten sijasta pitäisi hoitaa syitä”

Ville Kurjen elämäntarina on kauhukertomus, jolle ei näy loppua. Rankan päihdetaustan omaava Ville retkahti huumeisiin keväällä, ja sitä myöten mieheltä vietiin pahasta onnettomuudesta aiheutuneisiin kroonisiin hermokipuihin tarkoitetut lääkkeet. Psykiatriseen hoitoon haluava Ville ei ymmärrä rankaisumentaliteettia, mutta toivoisi, että seurausten sijasta hoidettaisiin syitä..

Forssalainen Ville Kurki ei muista lapsuudestaan mitään.

– Nuorena poikana katselin isäni ja hänen hulttiokavereidensa päihteidenkäyttöä kotimme treenikämpässä. Isällä oli yritys, joka kaatui 90-luvun alun lamaan. Kaikki meni kotitaloa myöten, ja vanhempani erosivat. Minä ja nuoremmat sisarukseni muutimme muualle äidin kanssa. Aloin juoda 12-vuotiaana, mutta kun alkoholia oli vaikea piilottaa äidiltä, löysin sittemmin kovat huumeet. Olin pahasti ahdistunut, ja päihteet helpottivat sisäistä tuskaani, Ville kertoo.

Huumeostonsa Ville rahoitti varastamalla tavaraa, lähinnä tupakkaa ja myymällä alaikäisille. Sitten alkoi laitoskierre.

– Kävin läpi Pohjolakodit ja muut laitokset. Puoliksi tahallani järjestin itseni amfetamiinipsykoosiin ja jouduin psykiatriseen sairaalaan kuukausiksi. Sitä seurasi kuntoutus ja perhekoti. Olin vain 17-vuotias, kun isä vei minut nimettömien narkomaanien NA-ryhmään.

Viikko koomassa

Kun Ville Kurki pääsi perhekodista, hän osti ensitöikseen amfetamiinia.

– Hetken kaikki tuntui sen myötä hyvältä ja mieli sai taas rauhan, mutta päätin silti lopettaa huumeidenkäytön kokonaan. Join kyllä kaiken aikaa, Ville kertoo.

Villen isä oli poikansa elämässä mukana ja yritti tsempata.

– Hän oli muuttanut Thaimaahan ja otti minut kerran mukaansa. Viihdyin siellä huomattavasti paremmin kuin Suomessa, joten tein erilaisia töitä kuten raksahommia matkarahaa hankkiakseni.

Kuuden vuoden ajan Ville eli aina kahdeksan kuukautta Thaimaassa ja loput neljä kuukautta Suomessa hankkimassa työnteolla rahaa elämiseen. Sitten hän joutui Thaimaassa vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen vuonna 2013.

– Olin viikon koomassa. Sairaalasta päästyäni opettelin sitkeästi kävelemään sadan metrin matkaa vuorenrinnettä pitkin. Siinä meni aluksi ainakin tunti aikaa.

Ville sai kolarissa aivovamman, mutta myös ikuiset, rankat hermokivut ja esimerkiksi tasapaino-ongelmia.

– Halusin Suomeen, sillä ajattelin, että aivoni on tutkittava. Matka katkesi kuitenkin jo lentoasemalla, kun virkailija huomasi, että passissani on virheellinen viisumileima. Minua epäiltiin väärennöksestä ja jouduin vankilaan. Kuulin, että minua odottaa seitsemän vuoden tuomio, mutta kun kerroin sen ihmisen nimen, joka oli passin hommannut, tuomari tarjosi neljäätoista kuukautta. Hyväksyin asian.

Viruminen thaimaalaisessa vankilassa oli yksi monista hirveistä asioista, joita Ville on kokenut.

– Meitä oli yli neljäkymmentä pienessä sellissä, ja ravinnoksi oli tarjolla vain vettä ja riisiä. Olen pyrkinyt ajattelemaan niin, että aina asiat voisivat olla vielä huonommin, mutta ei se helppoa ole ollut.

Virheestä rankaistiin

Suomessa Ville Kurki asui ensin äitinsä luona.

– Vähän myöhemmin sain asunnon ja asiat näyttivät valoisammilta. Sitten mokasin ja ratkesin päihteisiin. Onneksi pääsin Minnesota-hoitoon, ja sillä reissulla tapasin Martan, jonka kanssa olen ollut naimisissa yli vuoden, Ville hymyilee.

Silti Villen elämä on edelleen yhtä kipua ja pyristelyä. Liikkuminen on vaikeaa, ja hermokivut tuskallisia. Jokaisen askelen ottaminen sattuu niin paljon, että vain parhaina päivinä Ville jaksaa kävellä kauppaan, joka on kuitenkin kotitalon viereisessä kiinteistössä.

– Keväällä retkahdin ja käytin opioideja. A-klinikka rankaisi siitä ja vei lääkkeeni, joita tarvitsen hermokipujen taltuttamiseen. En voi ymmärtää, miksi elintärkeät lääkkeet otetaan pois yhden virheen takia. En myöskään saa niitä kuulemma takaisin, vaikka olen jo pitkään antanut puhtaita seuloja.

Ville kertoo A-klinikan esittäneen erikoista ratkaisua tilanteeseen.

– Siellä sanottiin, että mikäli jatkan buprenorfiinin käyttöä, pääsen kyllä korvaushoitoon. Silloin he antaisivat minulle tuota samaa huumetta. Kiitos viisaan vaimoni, tulin siihen lopputulokseen, että tähän en lähde. Olisikohan kuitenkin järjellisintä hoitaa syytä eikä seurausta?

Ville joutuu käymään useita kertoja viikossa A-klinikalla.

– Siitä ei ole minulle mitään hyötyä, että menen sinne vain siksi, että hoitaja voi kysyä, olenko käyttänyt päihteitä. Tiedän itse, mitä tarvitsen ja mitä en.

Monta kertaa Ville on pyytänyt päästä psykiatriseen hoitoon.

– Mutta en pääse. Se olisi minulle kuitenkin kaikkein tärkeintä, sillä haluaisin oppia tuntemaan itseni ja tietämään, mitä minulle on tapahtunut. Esimerkiksi sen, miksi en muista lapsuudestani mitään.

Ville on vastikään saanut myönteisen eläkepäätöksen.

– Haluaisin vain elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Haluaisin harrastaa jotakin, ja siltä osin minulla oli suunnitelmakin. Kipulääkkeiden ansiosta olin sen verran hyvässä kunnossa, että minun piti aloittaa taekwondoharrastus syyskuussa. Nyt se on mahdotonta, kun hädin tuskin pystyn kävelemään.

Koska asiat voivat aina olla vielä huonommin, Ville on kiitollinen siitä, että hänen elämässään on Martta ja myös isä ja NA-kaverit, joilta saa tärkeää vertaistukea.

– Yksin voimat eivät riittäisi minkäänlaiseen tappeluun.