JUTUT Loimaa

Sarka-museo eläkkeelle jäävä museonjohtaja: ”Maatalouden kokonaiskuva on saanut väistyä pieneksi esimerkiksi maakuntamuseoissa”

Sarka-museo eläkkeelle jäävä museonjohtaja Teppo Vihola toteaa oman tuotannon säilymisen takaavan sen, että saamme nauttia puhdasta ja eettisesti tuotettua ruokaa.
Teppo Viholalla on museonjohtajana ollut tärkeä tavoite. – Kun kysyn museossa vierailevalta lapselta, mistä leipä tulee, toivon lapsen vastaavan, että pellosta eikä kaupasta. Aivan täydellisesti en tavoitteeseen päässyt, Vihola kertoo.

Teppo Vihola käveli Suomen maatalousmuseo Saran ovesta sisään vuoden 2009 syksyllä ja aloitti työnsä museonjohtajana. Yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon.

– Perusnäyttely on uusittu vastaamaan todellisuutta, ja konehalli valmistuu helmi-maaliskuun vaihteessa. Sinne sijoitetaan mittavan vesivahingon kärsineestä Viikon maatalousmuseosta pelastettu esineistö, Vihola kertoo.

Oma lukunsa oli myös Miina Äkkijyrkän 4,5 metriä korkean peltilehmän siirtäminen Tampereelta Sarka-museon pihamaalle viime kesänä.

– Se oli monivivahteinen projekti, jota taiteilija valvoi äärimmäisen tarkasti.

Säästöjen metsästystä

Ennen kuin Teppo Vihola aloitti Sarka-pestinsä, oli jo tehty anomus erikoismuseon statuksen hankkimisesta maatalousmuseolle. Museo siirtyi maa- ja metsätalousministeriön alaisuudesta opetusministeriölle vuonna 2010.

– Museo toimii vakituisesti valtionavustuksella, ja opetusministeriö myöntää vuosittain avustuksen, joka kattaa Senaatti-kiinteistöille maksettavan vuokran. Loimaan kaupunki puolestaan on sitoutunut vuotuiseen avustukseen, mikä kertoo esimerkillisestä suhtautumisesta, Vihola kiittelee.

Sarka-museo saa valtionavustuksina 85 prosenttia ja kaupungin avustuksena 7 prosenttia menoista. Loput menoista katetaan oman liiketoiminnan tuotosta.

– Euroopassa on hyvin vähän museoita, jotka tulevat omillaan toimeen. Esimerkiksi Louvressa on vuosittain kymmenen miljoonaa kävijää, mutta pääsylipputuloilla katetaan vain 30 prosenttia kuluista.

Viholan johtajakaudella säästöjä on haettu monelta taholta.

– Esimerkiksi täällä oli intranet, vaikka museolla on vain kahdeksan työntekijää ja hekin maisemakonttorissa. Ravintolassa taas kävi varsin vähän väkeä, ja heille lämmitettiin eineksiä. Konseptia piti muuttaa, ja nyt hyvää kotiruokaa tarjoava ravintola on Loimaan suosituin lounaspaikka.

Kun Vihola tuli taloon, museolla oli monta keskikokoista pankkilainaa, joiden yhteissumma oli puoli miljoonaa euroa.

– Se rahoituksen tie oli kuljettu loppuun ja kustannuksia oli alennettava. Kun saatiin menot tuloja pienemmiksi, ne lainatkin pystyttiin maksamaan pois. Asian kunniaksi ostin henkilökunnalle shampanjaa.

Kokonaiskuva kutistunut

Kun uusi perusnäyttely valmistui vuonna 2016, ei kaavailuissa juuri ollut aikomusta ryhtyä ihan heti uuteen valtavaan projektiin.

– Mutta sitten tuli Viikki-hanke. Alkuvuonna 2017 Helsingin yliopisto sitoutui lahjoittamaan Viikin kokoelman meille, jos tänne rakennetaan sitä varten kokoelmahalli. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen Senaatti-kiinteistöt saatiin hallin rakennuttajaksi, Teppo Vihola kertoo.

Viikin kokoelman Vihola toteaa kansallisesti äärimmäisen arvokkaaksi.

– Sillä esineistöllä on tavattoman suuri merkitys meille, sillä nykyinen kokoelmamme on pääosin uudempaa. Viikin kokoelmassa on versioita niin itäisestä kuin läntisestäkin kulttuuripiiristä. Sitä on herätty keräämään hyvin varhain ja esineistö on ainutlaatuinen.

Viholan mielestä maatalousmuseolla on suuri historiallinen ja kulttuurinen merkitys.

– Maatalouden kokonaiskuva on saanut väistyä pieneksi esimerkiksi maakuntamuseoissa. Agraarihistoriaa ei juuri enää yliopistoissa tutkita, vaan se on joutunut antamaan tilaa uudelle kansatieteelle.

Häikäilemätöntä ahneutta

Vielä 1960-luvun alkupuolella yli puolet suomalaisista sai elantonsa maataloudesta. Nyt puhutaan enää neljästä prosentista.

– Yhä pienempi joukko ruokkii yhä suuremman joukon. Vaikka maailmasta rajat häviävät, edelleen merkittävä osa peruselintarvikkeista tuotetaan itse, Teppo Vihola toteaa.

Oman tuotannon Vihola näkee yhä tärkeämpänä.

– Meillä ei ole koskaan hyväksytty kemiallista tuotantotapaa. Emme myöskään ole turvautuneet geenimuunteluun, jonka vaikutuksia ihmiselle ei edes tunneta. Suomessa ei kasvateta tuotantoeläimiä antibiooteilla, ja käytämme pelloillamme suhteellisen vähän myrkkyjä. Lisäksi hiilijalanjäljen minimoimiseksi pitää tuottaa mahdollisimman lähellä hyvää, puhdasta ruokaa.

Sitten on vielä maisema.

– Se ikiaikainen perinteinen maisema maataloineen, peltoineen ja laitumineen. Olisi aika ikävän näköistä, jos kaikilla pelloilla kasvatettaisiin energiapajukkoa.

Sarka-museossa on uusia hankkeita vireillä.

– Yksi on ruokamuseo. Lähinnä ajatusta kaiketi toteutetaan tekstein, kuvin ja multimedian keinoin sekä laajennetaan merkittävästi nettiin.

1860–1870-luvuilla 80 prosenttia suomalaisista sai energiatarpeensa viljasta, käytännössä ruisleivästä. Tuoreen lihan syönti tuli kuvaan paljon myöhemmin. Nyt ruoka muuttuu niin nopeaa vauhtia, että kuluttaja huomaa sen itsekin.

– Ruisleipä on silti edelleen voimissaan, mutta tuottaja ei. Ruisleivän hinnasta tuottajan osuus on vain viisi prosenttia. Museon tehtävänä ei ole tuottaa viljelijöille lisää rahaa, vaan tuoda esiin se, että kauppa ja teollisuus ovat liian ahneita. Halpuutus tarkoittaa oikeasti sitä, että tuotteita ostetaan tuottajalta yhä halvemmalla.

Unta ja kirjahankkeita

Teppo Vihola jää näillä näkymin eläkkeelle vuodenvaihteessa.

– Seuraajaa etsitään parhaillaan, ja hallitus vastaa siitä asiasta. Itse en ota osaa päätöksentekoon, mutta toiveenani on, että voisimme olla hetken yhdessä töissä uuden johtajan kanssa. Pieni alkutieto voisi olla hänelle hyödyksi, Vihola sanoo.

Ensimmäiseksi eläkkeelle päästyään Vihola aikoo nukkua muutaman päivän.

– Sitten käyn käsiksi kirjaprojekteihini. Yksi asia on Kuopion historian kirjoittaminen, joka on tämän yhdeksän vuoden ajan ollut lähinnä lepotilassa. Omaksi ilokseni valmistelen paria kolmea kirjahanketta.

Yksi näistä omista jutuista sijoittuu Pariisiin, jossa Vihola on puolisonsa kanssa viettänyt vuosittain paljon aikaa.

– Olen tutkinut Pariisissa asuneiden suomalaistaiteilijoiden elämää, etsinyt heidän asuintalojaan ja opinahjojaan, hakenut tietoa siitä, mitä he Pariisista saivat ja tavoittelivat.