JUTUT Tammela

Tammelalaisen kalamiehen haudalle ei juuri tuotu kukkia – Rahat käytetään kuhien istuttamiseen Kuivajärveen

Tammelalainen Martti Rauhala oli henkeen ja vereen luontoihminen.
Lippalakkiin ja tuulitakkiin sonnustautunut Martti Rauhala oli tuttu näky Tammelan rannoilla.
Lippalakkiin ja tuulitakkiin sonnustautunut Martti Rauhala oli tuttu näky Tammelan rannoilla.

Tammelalainen Martti Rauhala kuoli äkillisesti 87-vuotiaana tämän vuoden helmikuussa.

– Isän kuoleman jälkeen mietin sitä, kuinka vanhat ihmiset joutuvat rämpimään loskakelissä viedäkseen kukkia haudalle. Toisaalta isä sanoi usein, ettei ymmärrä, miksi kukkia kannetaan haudoille mätänemään, tytär Päivi Rauhala kertoo.

Rauhala pohti sisarustensa kanssa isänsä näköisiä hautajaisia.

– Koska isä oli kova kalamies, päätimme tukea isän harrastusta. Kerroimme reilusti kuolinilmoituksessa, että kukkatervehdysten ja adressien sijaan isää voi muistaa lahjoittamalla rahaa kuhanpoikasten istuttamiseksi Tammelan Kuivajärveen.

Ilmoitetulle pankkitilille kertyi 1445 euroa.

– On vaikea arvioida tarkalleen, kuinka monta ihmistä lahjoituksia teki, sillä adressissa oli allekirjoituksia myös perheittäin. Karkea arvioni on, että lahjoittajia oli noin sataviisikymmentä.

Varat Martti Rauhalan perhe lahjoitti Hykkilän kalastuskunnalle. Kuhanpoikaset tilattiin kalankasvattamosta maaliskuussa ja aivan lähiaikoina ne istutetaan Kuivajärveen.

– Palautamme näin järveen osan siitä kalamäärästä, jolla isä meitä ikänsä ruokki. Toivottavasti siellä on tämän myötä jälkipolvillekin kalastettavaa.

Sata lasissa

Päivi Rauhala kertoo sisäpiirivitsin, joka kuvaa hyvin hänen isänsä valtavaa kiinnostusta kalastukseen ja kalaruokiin.

– Äiti sanoi aina nukkuvansa lahnan vieressä, Rauhala hymyilee.

Martti Rauhala oli ammatiltaan metsuri.

– Isä oli henkeen ja vereen metsä- ja luontoihminen. Hän harjoitti lähinnä verkkokalastusta ja pauloitti verkkoja muillekin. Meitä lapsia hän vei usein pilkille. Isä myös laittoi itse ruoat kalansaaliistaan. Hän paistoi kalafileitä voissa valurautapannulla ja teki kalakeittoa. Isällä oli myös monta savustuspönttöä, lahnaverkot kotilammissakin ja autotallissa kiertoilmauuni kalaruokien valmistusta varten. Lisäksi hän teki kalasäilykkeitä.

Silloin, kun saalista tuli suunnattomasti, Martti Rauhala jakoi sitä ystäville ja tuttaville.

– Sanotaan, ettei mikään ole niin kateellinen kuin kalamies, mutta isän kohdalla tämä ei pitänyt paikkaansa.

Päivi Rauhala kertoo tulleensa kalaruokien suhteen krantuksi joskus kolmekymmentä vuotta sitten.

– Sama tapahtui sisaruksillenikin. Jos isä toi haukea, lahjoitimme sen eteenpäin. Enää meille ei kelvannut oikein muu kuin kuha. Minulla on vieläkin pakastimessa viimetalvisia kuhafileitä.

Ei verkkoja vesillä

Kun Martti Rauhala kuoli, yksi ensimmäisistä hoidettavista asioista liittyi kaloihin.

– Otin yhteyttä kalamiehiin selvittääkseni, ettei verkkoja vain ole jäänyt vesiin. Isä aina paheksui syvästi ihmisiä, jotka olivat jättäneet verkkonsa heitteille.

Päivi Rauhala kertoo isänsä myös marjastaneen ahkerasti. Marjojakin tuli usein niin paljon, että niistä riitti myytäväksikin.

– Armeijassa ollessaan hän korjasi varikolla pyöriä. Sama jatkui kotona, ja meillä on aina ollut isän kokoamia pyöriä. Hän oli innostunut myös puutöistä ja omisti kaikenlaisia työstökoneita. Tuoreita vihtoja meillä oli aina kesästä syksyyn.

Kun Martti Rauhala jäi eläkkeelle, tahti vain kiihtyi.

– Hän teki koko ajan jotakin sata lasissa loppuun saakka. Jos ei enää muuta keksinyt, hän lähti mökille tekemään lumitöitä.

Kalamies harrasti myös ihmisten hyväntahtoista hoopottamista.

– Jos isä sitten kertoi jonkin vähän erikoisemman tositarinan, ei sitä kukaan uskonut.