Julkaistu: 05.12.2017 13:21

Sota-ajan kirjeistä koskettava kirja – "Aika monta kertaa nousi pala kurkkuun"

  • Reijo Nurmela toteaa sotien aikaisen elämän avautuvan hyvin vanhoista kirjeistä. – Arkisten asioiden lisäksi niistä löytyy paljon tunnelmapaloja, Nurmela kertoo.

Loimaalaislähtöisen, Turussa asuvan Reijo Nurmelan serkku Heikki Nurmela löysi äitinsä kuoltua lapsuudenkotinsa vintiltä ison pinon sota-aikaisia kirjeitä.

– Kirjeitä olivat kirjoittaneet Heikin isä Niilo, oma isäni Toivo, heidän veljensä Arvo ja Vieno, veljesten äiti Kristiina, sisar Hilja, kasvattitytär Helvi Kuusisto ja perheen nuorin poika Kalle, joka ikänsä vuoksi juuri ja juuri välttyi joutumiselta sotaan, Nurmela kertoo.

Koska käsinkirjoitettua tekstiä oli vaikea lukea, Nurmela kirjoitti tietokoneelle ensin oman isänsä lähettämät kirjeet.

– Kun selailin enemmän muidenkin kirjeitä, päätin kirjoittaa ne kaikki koneelle autenttisina. Aloin miettiä, mahtaisiko näistä saada tehtyä kirjan.

Nurmela kysyi lupaa kirjan tekemiseen sukulaisiltaan. Kun nämä olivat näyttäneet vihreää valoa, Nurmela otti yhteyttä kustantaja Arto Pietilään, lapsuudenaikaiseen kaveriinsa, jonka Kustannus HD on julkaissut myös Nurmelan esikoisteoksen Kukkamurhaajan tapaus.

– Arto ei kovin kauan miettinyt. Sota-ajan kirjeitä -kirja julkaistaan tässä kuussa.

Ei mitään hätää

Reijo Nurmelan kirja rakentuu kaikkiaan yli sadasta kirjeestä. Veljekset kirjoittivat kotiväelle kuulumisistaan itärajalta ja välillä sen takaakin, kotijoukot puolestaan kertoivat omasta elämänmenostaan.

– Kotijoukot kirjoittivat maatilan elämästä, siitä, miten vilja kasvaa ja milloin perunat on laitettu maahan, vaikka kova huoli heillä oli perheen miehistä. Kun veljeksistä neljä puolusti maata, kotona jouduttiin tekemään raskasta työtä vähemmällä työvoimalla, Nurmela kertoo.

Rintamalla olleet nuoret miehet puolestaan pyrkivät kirjeissään rauhoittelemaan heistä suurta huolta kantanutta kotiväkeä. Ahkerin kirjoittaja oli Arvo, joka osoitti niin varusmiesaikanaan kuin talvisodan aikanakin kirjeensä useimmiten Niilolle, joka oli mukana vasta jatkosodassa.

– Täytyy tunnustaa, että aika monta kertaa nousi pala kurkkuun kirjeitä lukiessani.

Talvisodan sytyttyä Arvo kirjoittaa Niilolle:

”Kirjoita sinä ja muutkin siellä sen puolen kuulumisia, olisi hauska tietää miten siellä nykyään eletään ja suhtaudutaan tähän sotaan. Lomalta palaavat kertoivat, että siellä muutamat ämmät jo olivat hermostuneita, niin kuin meillä täällä joku hätä olisi.”

Tapaninpäivänä Arvolla on uudenlaisia kuulumisia:

”Olemme jo tottuneet lentokoneiden surinaan ja tykkien jyskeeseen eikä niitä enää pelkää kuin muutama harva. Ryssä tuntuu olevan aika huono ampumaan tykeillään. Kai se meitä silloinkin tarkoitti kun ampui jotain toistasataa kranaattia tänne lähistölle suolle ja kankaalle aiheuttamatta muuta vahinkoa kuin muutamia katkenneita puita ja paljon kuoppia maahan”

Talvisodan päätyttyä Niilo saa kirjeen Toivolta:

”Sota muuten meni minun kohdaltani aika hyvin ja toisetkin pojat sentään selvisivät, Vieno kai kyllä on sairaalassa haavoittuneena mutta Arvo jaksaa hyvin.”

– Vieno haavoittui juuri ennen talvisodan loppua, kun kuula osui oikeaan keuhkoon. Kevään ja kesän maataloustöiden aikaan hän oli vielä toipilaana, Nurmela kertoo.

Kirje jostakin

Jatkosota alkoi 25.6.1941. Toivo Nurmela saapui palvelukseen joukko-osasto JR35:een jo noin viikkoa aiemmin. Samassa paikassa olivat myös Vieno ja Arvo. Hyvin pian jatkosodan alkuun ehti myös Niilo Nurmela.

– Siltä varalta, että kirjeet jostain syystä joutuisivat vihollisen käsiin, ne eivät saaneet sisältää sotilaallisesti tärkeää tietoa kuten joukkojen sijoitusta. Varmaankin kirjeiden sisältöön vaikutti myös se, että lähettäjillä oli pelko siitä, että niitä lukevat muutkin kuin he, joille kirjeet oli osoitettu. Nurmelan veljeksetkin kertoivat kirjeissään olevansa esimerkiksi teltassa, täällä tai jossakin, Reijo Nurmela toteaa.

Vieno Nurmela kirjoitti heinäkuussa 1941 vielä kotona olleelle Niilolle:

”Hevoset myös huolletaan nyt hyvin kun on oman pitäjän miehet hoitamassa. Matkalla miehet niittelivät hevosilleen ruohoja tien varsilta aina taukojen aikana. Meidän joukkueen hevonen on melkein lihonut.”

Samoihin aikoihin Toivo lähettää Niilolle kirjeen:

”Tämä komppania, jossa me olemme, on kaikki Wampulaisia. Minä olen täällä hevosmiehenä, hevoseni on Hosiken hevosia, Höntti nimeltänsä. Oleskelupaikkamme tällä kertaa on pienen järven rannalla, metsikössä lähellä rajaa.”

Maaliskuussa 1943 Toivo kertoo kirjeessään Niilolle:

”Nyt kun tätä kirjoitan, sataa vettä ulkona. Jos tätä jatkuu muutaman päivän, menee kyllä nopeasti lumet maasta ja tulee jää järvessä niin heikoksi, ettei ryssä siellä pahasti hiippaile.”

Vieno aavistelee sodan loppumista Niilolle osoittamassaan kirjeessä elokuussa 1944.

”Sodan loppua nyt kovasti odotetaan – Tiedä sitten loppuuko? Olisi se kuule, komiaa – kun pääsisi täällä vielä tämän kesän aikana kotikulmille rauhan töihin.”

– Kirjeiden perusteella veljekset onnistuivat säilyttämään uskonsa tulevaisuuteen. Vieno suunnittelee, että he voisivat ostaa yhdessä kuorma-auton ja hankkia sitä myöten elantonsa. Arvolle tuntuvat käyvän monenlaiset vaihtoehdot, mutta rengiksi hän toteaa ryhtyvänsä vasta viimeisessä hädässä, Reijo Nurmela kertoo.

Loppujen lopuksi Nurmelan veljekset selvisivät rintamalta suhteellisen vähin vammoin.

– Vieno haavoittui kahdesti, mutta selvisi hyvin vammoistaan. Arvo sai räjähtävän luodin suuhunsa, mikä jätti pienen invaliditeetin. Toivo ja Niilo säästyivät haavoittumisilta.

Nurmela kertoo, että hänen isänsä ei perheelle sotamuistojaan jakanut.

– Oikeastaan hän ei kertonut yhtään mitään niistä ajoista.

Reijo Nurmelan isä Toivo asui suurimman osan elämästään Loimaalla. Hän teki Loimaan kauppalan ja kaupungin töitä, oli autonkuljettajana ja ajoi myös tiekarhua. Toivo Nurmela kuoli vuonna 2003.