Julkaistu: 09.01.2018 13:20

Sisällissodan traumat eivät ota kadotakseen

  • Forssan museon kokoelmiin kuuluva kuva edustaa aikaa, jolloin levottomuudet alkoivat kyteä.

Forssalainen Pentti Kaunisto siteeraa yhdysvaltalaista senaattoria Hiram Johnsonia:

– Sota on aina rikos ihmisyyttä kohtaan. Kun sota julistetaan, totuus on sen ensimmäinen uhri.

Kaunisto pohtii, oliko Suomen vuoden 1918 tapahtumiin jonkinlainen merkitys sillä, että itsenäisyysjulistus syntyi äänestyksen tuloksena.

– Vuoden 1918 tapahtumia pohjustettiin jo edellisen vuoden keväällä, mutta joidenkin historioitsijoiden mielestä sisällissota alkoi siitä, kun punaiset kaappasivat vallan Turussa marraskuussa 1917. Sitä ennen punaisten keskuudessa oli käyty ankara kiista, jonka seurauksena radikaali siipi sai vallan, Kaunisto toteaa.

Valemedian Kaunisto katsoo toimineen agitaattorien apukeinona jo tuolloin.

– Heillä oli otollinen maaperä saada nostettua työväki kapinaan.

Kaikki kaipasivat vapautta

Vuoden 1918 tapahtumista puhutaan useilla eri nimillä katsojan näkökulmasta riippuen. Presidentti Sauli Niinistö käyttää termiä sisällissota, Pentti Kauniston mielestä kyseessä oli vapaussota.

– Sodan lopputulos takasi sen, että Suomesta tuli vapaa länsimainen demokratia, jossa saan tavallisena kansalaisena esittää oman mielipiteeni asioista pelkäämättä vankilaan joutumista tai henkeni menettämistä, Kaunisto perustelee.

Kaunisto pohtii, minkälaisessa maassa nyt eläisimme, jos punainen puoli olisi voittanut sodan.

– Olisimme vain yksi sosialistinen tasavalta itänaapurin kartalla.

Itse asiassa Kaunisto katsoo, että vapaussotaa kävi kumpikin osapuoli.

– Etenkin torpparien ja maatyöläisten olot olivat surkeat ja Venäjän vallankumouksen seurauksena Suomessa oli vakava pula elintarvikkeista. Kun ihmisellä on nälkä, hän lähtee mukaan mihin vain, mitä hänelle luvataan. Ja tätä ihmisten hädänalaista asemaa punaisten johtoporras ja agitaattorit käyttivät häikäilemättä hyväkseen.

Vuoden 1918 tapahtumat tulevat Kaunistoa lähelle oman suvun vaiheiden kautta.

– Sukulaisia oli niin valkoisten kuin punaistenkin puolella. Kaikki he ovat menettäneet paljon, mutta kukaan ei ole halunnut sen ajan tapahtumista eikä varsinkaan omista kokemuksistaan puhua. Ilmeisesti on niin, että ne, jotka ovat joutuneet kokemaan todellisia kauheuksia, ovat niistä vaienneet. Vähän siten kuin suuri osa meistä veteraaneistakin.

Kaunisto on itse tässä ajassa vakaumukseltaan valkoinen ja on ollut sitä aina.

– Siitä huolimatta olen miettinyt, että mitä jos olisinkin ollut torpparin poika vuonna 1918. En voi olla varma siitä, ettenkö olisi tullut ammutuksi Tammelan monttuun.

Sinänsä Suomen sadan vuoden takaisia tapahtumia Kaunisto ei näe maailman mittakaavassa mitenkään poikkeuksellisina.

– Järjettömän julmia tekoja tehtiin meilläkin puolin ja toisin, mutta samaa karmeaa touhua maailma on täynnä jatkuvasti. Kun Suomessa oli kauan odotettu itsenäisyysjulistusta, ja sen toteutumista seurasi suuri ilo, ihmisen pahuus pilasi taas kaiken.

Kaunisto toivoo kuulevansa alkaneena vuonna ainoastaan asiallisia, tasapuolisia puheenvuoroja vuoden 1918 tapahtumiin liittyen.

– Jotta ketään ei enää loukattaisi. Myös olisi aika jättää taakse vanhat traumat ja ikuinen vastakkainasettelu nyt, kun tapahtuneesta on kulunut sentään jo sata vuotta.

Autenttisia tarinoita

Humppilalainen Markku Niininen julkaisi vuonna 2013 sisällissodan aikaisista tapahtumista Humppilassa ja lähiseuduilla kertovan kirjansa Punaiset vastaan valkoiset.

– Kaupan alan työssäni kuuntelin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina syntyneiden ihmisten tarinoita kansalaissodan ajoilta. He kertoivat muistoistaan oma-aloitteisesti, ja ymmärsin, että näkökulma on ainutlaatuinen ja katoava. Siksi haastattelinkin 23 ihmistä, joiden kertomusten sekä historiallisten dokumenttien pohjalta kirjoitin kirjani, Niininen kertoo.

Niininen toteaa vuosien 1917–1918 Humppilan olleen lähes identtinen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian kuvaaman sen ajan maiseman ja sielunmaiseman kanssa.

– Myös Humppila oli vahvasti torppari- ja työläisseutua, jossa oli oma kartanonherransa.

Humppilassa perustettiin punakaarti, jossa jäseniä oli noin 400, kun paikallisten suojeluskuntalaisten määrä rajoittui kymmenesosaan tästä.

– Kaikki eivät suinkaan liittyneet punakaartiin vapaaehtoisesti, vaan heitä pakotettiin tai heitä houkuteltiin vain olemaan avuksi. Esimerkiksi vanhempia miehiä oli vartioimassa junarataa, sillä he saivat siitä hyvän päivärahan.

Valtuusto koki kohtalonsa

Sota ja sen jälkimainingit veivät hengen 142 humppilalaiselta punakaartilaiselta tai heppoisin perustein sellaiseksi oletetulta.

– Osa kuoli jo sodan aikana, muut kuolivat vankileirillä joko teloitettuina tai nälkään ja kulkutauteihin. Kun valkoinen puoli pääsi voitolle, alkoi koston kierre. Kesäkuun 1. päivänä Hämeenlinnassa ammuttiin Humppilan kunnanvaltuuston enemmistö.

Kun Suomi itsenäistyi ja hallitus sääti kunnallislait, Humppilassa alettiin järjestäytyä ensimmäisen kymmenen kunnan joukossa. Ehdokaslistalla oli vain työväestöä.

– Kuntapoliitikot ja joukko muita ihmisiä näki pian tilanteen sellaiseksi, että oli paettava. Pakojunaan otettiin panttivangeiksi liki 30 porvaria, joille ei käynyt mitenkään. Kun junan matka tyssäsi Parolaan, täältä lähti suojeluskuntalaisia katsomaan, keitä humppilalaisia siellä oli. Ammutuiksi tulivat radikaalien valtuutettujen ohella myös maltillista linjaa vetäneet työväestön edustajat.

Vuoden 1918 Humppilassakin moni menetti henkensä heppoisin tai keksityin perustein puolin ja toisin. Usein riitti, että oli väärään aikaan väärässä paikassa.

Erilainen mentaliteetti

Markku Niininen pohtii, minkälaisessa Suomessa eläisimme, jos punainen puoli olisi voittanut sodan.

– Rohkea kannanottoni on, ettei tästä maasta olisi tullut Venäjän kaltaista. Vaaleillahan meillä ratkaistiin asioita jo niihin aikoihin ja Suomi oli edistyksellisenä maana antanut naisille äänioikeuden jo vuosia aiemmin. Suomalainen ja venäläinen mentaliteetti poikkeavat toisistaan niin merkittävästi, Niininen toteaa.

Sisällissodassa kaatui Suomen Sotasurmat -sivuston mukaan noin 5000 punaista ja noin 3400 valkoista. Punaisia teloitettiin ja murhattiin noin 7400 ja vankileireillä sodan jälkeen heitä menehtyi 11 650. Valkoisia teloitettiin tai murhattiin 1400. Yhteensä sota jälkimaininkeineen vaati 36 640 kuolonuhria.